press

Recensioni cd “SACRED GROUND”

da Allaboutjazz (di Michele Chisena) pubblicato il 23.05.201

Chi erano i trovatori? Più o meno gli antesignani medievali degli attuali cantautori. Chi sono, invece, gli International Troubadours? Un open duo, tutto italiano (Alberto Turra e Davide Tedesco) che si è già messo in evidenza con il disco d'esordio “Perché il vento non tace”.

Non suonano con la viella. Non cantano le loro liriche in lingua d'oc. Sono cavalieri elettrici, invece, che affidano i loro proclami a una Fender o a un Shakuhachi (un flauto diritto giapponese), a un contrabbasso o a una batteria preparata. Tutto qui? Non proprio. Perché il loro secondo lavoro, Sacred Ground, porta con sé un messaggio ben preciso.

È come uno scrigno che svela i segreti ad ogni ascolto. L'iniziale "Calli" ha un sapore ancestrale: è come se osservassimo con nostalgia e disperazione dallo spazio quel che rimane del nostro pianeta terra. Turra con la sua chitarra elettrica introduce un tema arpeggiato, prima di spaziare nell'effettistica dagli aromi lunari e prima ancora di spingersi in crescendo distorti. Le percussioni di Alberto Pederneschi e il contrabbasso di Tedesco sorreggono le escursioni come se volessero respingere la forza di gravità.

È uno scenario suggestivo che prosegue con gli echi jazz rock di "Cuore di bue," quelli più arcigni e free di "Balcano," a metà strada tra il tempo sospeso della cortesia medievali e le spinte moderniste dell'elettricità. Il jazz pieno di brio e ambrato di folk di "Hijacking" e quello riflessivo di "Col di lana".

Vale davvero la pena di ascoltare questi "trovatori elettrici". Vi sveleranno i segreti di un mondo di suoni che sembrava perso nel tempo.

Valutazione: 3.5 stelle

  

da Vorrei.org (di Azzurra Scattarella)

"Il trio di Alberto Turra sul palco del Binario7 ha presentato il secondo album 'Sacred ground'

Se siete affezionati ascoltatori di Lifegate radio, sicuramente conoscete la rassegna musicale "Terra", i percorsi di musica sostenibile ideati da Basilio Santoro e Alberto  Turra. Dieci appuntamenti al Teatro Binario7 di Monza, che permettono al pubblico di fare esperienza e tesoro di musica classica, jazz e etnica.

Sabato 9 Aprile è stata la volta degli International Troubadours sul palco monzese che hanno presentato il loro secondo disco, Sacred Ground, realizzato insieme a Alberto Pederneschi.

I trovatori, come spiegato all'inizio del concerto da Basilio Santoro, direttore artistico di Lifegate Radio, sono sempre esisistiti sulla terra: inizialmente, erano quei musici che traevano ispirazione e dedicavano le loro opere agli dei pagani e alla natura (ricordate Orfeo?); poi, nell'alto Medioevo, si sono trasformati poco alla volta nei cantastorie e  nei poeti che si accompagnavano con la musica per celebrare l'amor cortese.

Riallacciandosi idealmente a questi avi, gli International Troubadours (lo stesso Turra, Davide Tedesco e Alberto Pederneschi) hanno composto musiche - odi - per la terra e la natura, per ricordarci il nostro legame ad essa e celebrarla proprio come facevano i loro antenati.

Nessuna parola, soltanto musica e suoni: la voce umana serve a sottolineare ed esprimere il pathos di questo amore arcaico ed infinito.

Durante il concerto, la chitarra di Turra si mescola al contrabbasso di Davide Tedesco, ritmati dalle percussioni di Pederneschi. La voce che i trovatori emettono è senza una lingua precisa, l'insieme ha un sapore multietnico, come dimostra il mappamondo illuminato al centro del palco.

Sale sul palco due volte anche Sarah De Magistri, voce già del primo progetto degli International Troubaours: anche lei sembra onorare qualche dio pagano o la Natura con i suoi vocalizzi amorfi, con cui esprime intensamente quell'amore arcadico e sacro.

Tre mistici, sembrerebbero a vederli all'opera: fortunatamente, durante le brevi e poche pause dalla musica, si rivelano essere umani, capaci di rendere esplicito quell'afflato - questo sì - mistico che li lega alla terra.

Musica sacra, musica umana, musica decisamente internazionale."

da jazzrytmit.com (di Antti Suvanto)
Sacred Ground International Troubadours 002 Italialaislähtöinen International Troubadours ottaa yhdysvaltalaisen huippukitaristi Bill Frisselin yhdeksi sähköisen musiikin sytykkeekseen, ja nousee tästä omille teilleen. Sacred Ground -albumia näkee luokiteltavan lähinnä acid jazzin kategoriaan, joten menköön näin, vaikka se ei teekään täyttä oikeutta bändin laveaan, mutta samalla valikoivaan tyyliin. Omalle merkilleen levyttävä Troubadours-trio on varsin monipuolinen. Omiin, ilmeisesti melko improvisaionaalisiin, sävellyksiin rakentuvassa musisoinnissa on yllättäviä rakenteita ja useita tyylilajeja käytössä. Soundien kirjo on vaikuttava; smooth jazz, primitiivistä musiikkia, hieman New Age-mausteitakin, pohjana mainstream jazz ja toisinaan rock. Pysyittekö kärryillä? Minä en nimittäin itse oikein tahtonut pysyä, mutta sehän ei tietenkään todista vielä mitään. "Pyhällä maaperällä" siis ollaan, ja sellaistahan täytyy aina kannattaa. Nyt enimmän osan ajasta musiikkia on kuitenkin ylivoimaisen vaikeaa tulkita sen paremmin pyhäksi kuin koskemattomaksikaan, saati sitten "jumalalliseksi". Varhaiskantaisen musiikin maailmasta nouseva sanaton laulu kuulostaa enimmäkseen lähinnä pakanalliselta ja riettaalta riitiltä tai mikä vielä epäsuotuisampaa, sellaisen parodialta. Termi "trubaduuri" kääntyy ainakin suomalaisessa kielenkäytössä lemmenlaulajaksi tai ehkä lemmenrunoilijaksi, mutta tästäkään ei voine olla kyse. Esityksissä ei ole yhtään romantiikkaa ja runojahan ei sanattomassa laulussa olekaan. Välillä naivistinen unisono-hyräily tai sanaton hymistys on lähes uskomattoman yksinkertaista ja viattoman tuntuista, primitiivisen musiikin hengessä, saavuttaen eräänlaisen kliimaksin Salutati -raidalla. Ehkä tämä laulukokeilu toimii livenä tiheätunnelmaisilla klubikeikoilla, mutta ankarissa studio-olosuhteissa se on vaikeampaa. Innostuessaan tutkimaan tonaalisia syvyyksiä yhtye antautuu sävel- ja rytmisodysseialle, missä mikään ei ole enää yksinkertaista. Eikä varmasti viatontakaan, ei sen puoleen. Instrumentalisteina trion muusikot kurottavat nimittäin varsin pitkälle. Voisi ehkä puhua "eklektisestä jazzista" - eri tyylisuuntia ja näennäisesti yhteen sopimattomia elementtejä kombinoidaan ennakkoluulottomasti. Lopputulos on enimmäkseen soiva ja järkeenkäypä kokonaisuus, jota merkitykseltään epämääräiseksi jäävä laulunhoilauskaan ei pysty kumoamaan. Soitinyhdistelmissäkin löytyy kokeilunhalua. Useimpien sähkökitaristien tapaan Alberto Turra tuntee vastustamatonta halua kuulostaa nopeammalta kuin oikeasti onkaan. Tällöin on lickseissä käytettävä vasemman käden vasarointitekniikkaa - johtoääni lyödään oikean käden plektralla, mutta sitten juoksutetaan vasemman käden sormia kitarankaulalla ja muodostetaan sävelkulku pelkästään niillä. Heikkokin kitaristi saa tuotoksensa kuulostamaan monimuotoiselta käyttäessään tähän tarkoitukseen kaikkia kuutta kieltä. Melodiat eivät näissä yhteyksissä ole aivan kaksisia, mutta sanottakoon Turran kunniaksi, että hän kykenee toistamaan ne kutakuinkin samankaltaisina. Oudon ja ajoittain melko harrastelijamaisen musiikkisekoituksen kesto on hieman pitkä ja koska yleistaso jää edellä mainittujen sekoilujen ansiosta aika pintapuoliseksi, vapautunutta kuunteluelämystä ei oikein pääse syntymään. Tämä on valitettavaa, koska trion soitossa olisi aineksia persoonalliseen jazzin ja rockin fuusioon, kuten mm. Col di Lana -raidan parhaat hetket todistaa. Salaperäisyyden sädekehä jää trion tuotoksessa siis melko vähäiseksi, ja ajateltu salamyhkäisyyden tunnelmakin lähestyy kariutumista. Mystiikan musiikillinen tavoittelu jää joka tapauksessa vajaamittaiseksi. Näistä tendensseistä irrotettuna kaikki ovat kokeneen oloisia muusikoita, joten klubikeikoilla atmosfääri varmaankin on parhaimmillaan vaikuttava ja intensiivinen. Eri kulttuuripiireistä temmotut elementit ja vaikutteet sulautuvat ärhäkkään improvisointiin ja teemojen kehittelyyn.